Olen syntynyt vuonna 1953 Tuusulassa nelilapsisen perheen kolmanneksi lapseksi. Kävin siellä kansakoulun ja kansalaiskoulun. Peruskoulun suoritin iltakouluna, kun olin jo työelämässä. Sitten tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja saimme kolme lasta. Olin yksitoista vuotta kotiäitinä jona aikana suoritin lukion; Ylioppilaaksi pääsin vuonna 1993. Vuonna 1995 halusin palata takaisin työelämään, mutta silloinhan oli paljon työttömyyttä. Pääsin työllistettynä puoleksi vuodeksi vanhaan työpaikkaani, jonka jälkeen työsuhteeni vakinaistettiin ja siellähän sitten työskentelin eläkeikään asti.
Vuonna 1993 opiskelin laboratorioalan ammattikoulussa mm. tietotekniikkaa, ja tein elämäni ensimmäisen oman ohjelmapätkän veriryhmien periytymisestä. Olin pollea, kun se onnistui.
Olen aina tykännyt valokuvauksesta, ja ottanut kuvia pienillä pokkareilla. Valokuvaus ja käsityöt, lähinnä ompelu, ovat olleet kestoharrastuksiani. Minulla on kaksi lastenlasta, 5- ja 3-vuotiaat tytöt, joille ompelen vaatteita. Kotieläimiä minulla ei ole, kun lapset ovat niille allergisia.
Työelämään palattuani, innostuin kuvanmuokkauksesta. Tajuttuani tasojen toiminnan, onnistuin Paint Shop Prolla yhdistämään kuvat niin, että nuorin lapseni ja hänen kaverinsa kävelivät kuvassa puskan läpi. Nykyään teen kuvanmuokkausta ja manipulointia Gimp- tai Glimpse- ohjelmilla.
Töissä laboranttina käteni menivät rikki. Niinpä ehdotin työnantajalle, että menisin opiskelemaan jotain uutta, ja valmistuin sitten Pitäjämäen Amiedusta datanomiksi vuonna 2010.
Kun työpaikalla lähituki ulkoistettiin toiselle toimijalle, keksittiin, että voisin ottaa valokuvia työntekijöistä ja tehdä heille passikuvia henkilökortteja varten. Kävin kuvaamassa ihmisiä Helsingin toimipaikan lisäksi Turussa, Tampereella ja Oulussa, muokkasin kuvat passikuviksi, joista sitten teetettiin henkilökortit, jotka jaoin ao. henkilöille. Mutta sekin homma sitten ulkoistettiin. Sen jälkeen työskentelin taas labrassa. Onneksi kädet sitten kestivät.
Olen aina ollut kiinnostunut tekniikasta. 1989 ajattelin lähteä Haagan ammattikouluun opiskelemaan automaatiotekniikaa, mutta silloin nuorin lapsi ilmoitti tulostaan, joten ne opinnot jäivät. Robotiikka tuli kuitenkin tutuksi, kun pari vuotta sitten Omnia koulutti Espooseen tekoälymentoreita. Ohjelmoimme Nao-robotteja tanssimaan ja kävimme niiden kanssa vanhusten palvelutaloissa kertomassa tekoälystä.
Tuossa tekoälymentorikoulutuksessa kuulin Enteristä ja liityin mukaan. Ajattelin, että voisin toimia opastajanakin. Viime tammikuussa lähdin kentälle mukaan ensin Wilhelmiinaan, ja sitten Pohjois-Haagan palvelutaloon. Mutta keväällähän tauti sulki kaikki opastuspaikat. Nyt kerään rohkeutta etäopastamiseen.
Esineiden internet eli IoT kiinnostaa. Omnian kautta olen mukana aeroponisen viljelyn projektissa Otaniemessä. Viljelemme salaattia, paprikaa ja tomaattia. Pöntöissä on anturit, joista tulee viestit osallistujien puhelimiin, jos valaistus, kosteus tai pH on pielessä ja pitää mennä ne tarkistamaan. Yritän olla aallonharjalla tässä toiminnassa, niinpä keittiööni on tulossa pikkuversio tuosta ja salaatit ovat jo itämässä. Olisi hienoa, jos jokainen saisi vihannekset lähiruokana oman keittiönsä ikkunalaudalta.
Ostin kesällä sähkörukin itselleni joululahjaksi. Lampaan villa keritään, pestään, karstataan ja sitten siitä tehdään rukilla lankaa. Nyt voin kehrätä samalla kun katson telkkaria, eikä rytmi mene sekaisin kuten jos kehräisin tavallisella poljettavalla rukilla.
Kuljen aina kolme tietokonetta mukanani: puhelin ja kaksi kuulolaitetta. Kuulolaitteen käyttäjä on yleensä tottunut myös lukemaan huulilta. Niinpä jotkut eivät enää halua tulla tilaisuuksiin, kun huulet häviävät maskin tai myös visiirin taakse. Jotkut kavereistani käyttävät tällöin puhelimen puheentunnistus-ominaisuutta, jolloin puhutun voi lukea kännykän näytöltä.
Onneksi tekniikka pelastaa monet tilanteet, joissa sanoma on saatava perille etäisyyttä pitäen.
Sissiä haastatteli Eija Kalliala Jitsi-videoneuvotteluohjelmiston avulla
