Enteriläinen esillä: Birgitta Wulf

Hei kaikki enteriläiset!

On mukava liittyä teidän joukkoonne! Palasin juurilleni pääkaupunkiseudulle, lapsuuteni vietin Vantaan Ylästössä. Välillä asuin Kemiönsaarella vanhassa talossa merellisessä ympäristössä, jossa oli luontoa ja rauhaa, sekä Salossa, jossa nelikymppinen poikani asuu. Ammatiltani olen mielenterveyshoitaja ja työskennellyt vanhainkodissa, kehitysvammaisten lasten parissa sekä päiväkodissa.

Olen aina unelmoinut vanhasta talosta. Löysin unelmieni asunnon Keravalta, jossa viihdyn hyvin. Tuntui että elämäni alkoi muuttaessani tänne. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elämään!

Enteriin liityin keravalaisen Pirkko Kyttälän välityksellä, kun tapasimme, missäs muualla kuin täällä tietokoneen uumenissa – Facebookissa. Hän auttoi minua jossain puutarha-asioissa. Hänen kanssaan tuli puhetta näistä tietokoneasioista, ja niin sitten liityin joukkoonne ja tänä vuonna jäseneksenne. Olen ollut järjestämällänne reissulla jo kaksi kertaa, Hietaniemen hautausmaalla sekä Reino Helismaan konsertissa Lahdessa. On hienoa kuulua joukkoonne!

Kun korona tuli, löysin uuden tavan kommunikoida. Kiitän Enteriä hyvästä avusta ja haluaisinkin antaa kaikille opastajille arvosanan 10+. Etäopastus on toiminut loistavasti, vaikka paritalomme yhteinen modeemi on välillä tökkinyt. Valokuvien siirtämistä puhelimelta tietokoneelle olen selvitellyt parin opastajan kanssa.

Viimeisin apu, minkä teiltä sain, oli tieto siitä, että tietokoneelle voi puhua, jolloin tietokone muuttaa puheen tekstiksi! Tässä vinkki kaikille muillekin! Näin ei tarvitse näppäillä tietokonetta, vaan voi ihan rauhassa puhua sille mitä haluaa ja tietokone muuttaa puheen tekstiksi. Sen jälkeen tekstiä voi normaalisti muokata. Tämä helpottaa todella paljon, sillä puhuessa voi samalla vaikka kutoa!

Harrastuksista. Harrastan kierrättämistä, jos sitä voi harrastukseksi sanoa. Olenkin sen tiimoilta kehittänyt Roskisnallehahmon, jota olen esittänyt päiväkodeissa ja kouluissa. Etsin sille jatkajaa nuoremmasta ihmisestä, en ole vielä löytänyt, mutta ehkä se vielä löytyy. Kehittämäni hahmo on jo 21 vuotta vanha.

Ajaessani Roskisnallen kanssa ympäristöasioita, ajan myös huostaanotettujen lasten asioita ja  kuulunkin kadotettujen lasten asiantuntijaryhmään  Toivoisin, että me isovanhemmat hoitaisimme lastenlapsiamme silloin, kun meillä on siihen mahdollisuus, sillä meidän roolimme on tärkeä lastenlastemme elämässä. Toimin itse myös varamummina niille lapsille, joilla ei isovanhempia ole, tai nämä asuvat kaukana. Tämä on ollut erittäin palkitsevaa, sillä monet vanhemmat tarvitsevat apua lastenhoidossa. Asunnossani on paljon tilaa ja halusin lapsia pihapiiriin juoksemaan.

Rakastan kirjoittamista ja voin sanoa olevani myös mielipidevaikuttaja. Kirjoitan mielipidekirjoituksia yhteiskunnallisista asioista eri lehtiin ympäri Suomen. Haluan jättää maapallon asuttavaan kuntoon tuleville sukupolville.

Jos jollain teistä ajatus juoksee ja kirjoittaminen sujuu, niin kaikkien sanomalehtien tiedot löytyvät sanomalehtien liiton sivuilta – joten antakaa palaa! Sitä ei vaan kukaan meistä tiedä, mitä silloin tapahtuu, jos tämä koko tietokoneiden varaan rakennettu elämämme kaatuu... Mutta se on sitten kokonaan toinen juttu.

Elettiinhän me ennen tietokoneaikaakin. Muistaako joku vielä sen ajan.....

Lopuksi vielä: Olen avoin, iloinen, energinen ja puuhakas enteriläinen ja puhun vieraille ihmisille. Toimin sydämelläni.

Roskisnalle: https://roskisnalle.fi/
Kadotetut lapset: https://kadotetutlapset.fi/

Birgitta Wulfia haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Enteriläinen esillä: Pirkko Kyttälä

Lapsuuteni ja nuoruuteni vartuin Helsingin Kalliossa, Kolmannella linjalla yksinhuoltajaäitini ainoana lapsena hänen hellässä huomassaan. Kesät mummolan suurperheessä lähellä Turkua saivat minut rakastamaan maaseutua ja luontoa. Siellä sain ensimmäiset kosketukseni porkkanapenkkien kitkemisessä, joka ei ollut ollenkaan vastenmielistä, koska sain tehdä sitä omien voimien ja kykyjeni mukaan. Kun tätini ja enoni joutuivat osallistumaan talon töihin, halusin jo pienenä olla avuksi. Opin pitämään jopa perunoiden kuorimisesta ja muistakin tekemisistä, joita ihmiset tuntuvat inhoavan. Keittoperunoiden kuorimisessa yli kymmenhenkiselle joukolle oli runsaasti materiaalia ja päätinkin tulla siinä maailman parhaaksi. Suuret olivat tavoitteeni jo lapsena. Isäni luona käydessäni opin monenlaista hyödyllistä kasvimaan hoidosta. Hyötytarhuri minusta sitten tulikin, kun aikuisena pääsin toteuttamaan itseäni.

Kirjanpitourani alkoi toimistoharjoittelijana erilaisissa avustavissa tehtävissä. Firman konttoripäällikkö oli sitä mieltä, että olin synnynnäinen kirjanpitäjä. Kun hän perusti oman tilitoimiston, houkutteli hän minua kirjanpitäjäksi, josta minulla ei ollut kummoistakaan kokemusta. En oikein lämmennyt ajatukselle, mutta kun hän sitkeästi jatkoi houkutteluaan, lupauduin lopulta, jos saan palkkaa 500 markka ja kuukauden kesäloman. Kaupat tehtiin, ja aika monta vuotta siellä kertyi hyvässä opissa. Tilinpäätösten aikaan tehtiin tosi pitkiä päiviä, koska asiakkaita oli melkoinen määrä.

Hakeuduin kirjanpitäjäksi mainostoimistoon, jossa työ tuntui tosi leppoisalta, koska siellä hoidin vain kahden mainostoimiston kirjanpidon tilinpäätöksineen. Mainostoimistoaika jäi vain vuoden mittaiseksi, koska mieheni sai paikan Seinäjoelta. Kun palasimme Helsinkiin, toinen lapsemme syntyi. Ajattelin, että nyt voisin opetella kirjanpidon myös teoriassa ja menin kauppaopistoon.

Kauppaopiston jälkeen tein kirjanpitäjän hommia eri firmoissa, kunnes pääsin unelmieni työpaikkaan Korpivaaralle kirjanpitoassistentiksi. Korpivaaralla oli hyvä henki, pomo ja työkaverit olivat ihania. Silloin ei tiedetty wysiwygistä tuon taivaallista vaan tietokoneita pyöritettiin DOS-ympäristössä. Tein hienoja makroja ensin Lotus 1-2-3:lle ja myöhemmin Excelille. Olin ylpeä, kun sain työläät rutiinit helposti toimimaan makrojen avulla. Otin osaa jopa makrokilpailuun, jonka päävoittona oli Lontoon matka Microsoftille. Sitä en voittanut, mutta työnantaja kustansi matkani, joten pääsin sinne kuitenkin voittajien mukana.

Sitten tuli yt-neuvottelut. Olisin halunnut jatkaa Korpivaaralla, mutta niissä järjestelyissä Toyota otti autojen maahantuonnin ja henkilöstömuutokset olivat välttämättömiä. Minulle tarjottiin Korpivaaran tytäryhtiön Auto-Bonin kirjanpitopäällikön paikkaa. Olin kauhuissani, koska en yhtään koe olevani päällikkötyyppiä, mutta lopulta päätin ottaa työn vastaan. Jo silloin varoiteltiin, että myös Auto-Bonissa on odotettavissa muutoksia ja pesti olisi ehkä vain noin parin vuoden mittainen.

Niinhän siinä sitten kävi, että liityin työttömien työnhakijoiden joukkoon yli viisikymppisenä. Laitoin Merkonomiliiton työnhakurekryyn ansioluetteloni ja sainkin melko nopeasti kutsun Tamro Oy:n haastatteluun kirjanpitäjän paikasta. Siinä haastattelussa minut palkattiin saman tien. Olin ihmeissäni, koska siihen aikaan ikäisteni työllistyminen oli jo hankalahkoa.

Miten liityin Enteriin?

Tv:ssä näin Alex Niemisen ohjelman Verkossa, jossa vieraana ollut Anja Mäkinen kertoi ATK-instituutin ja Stakesin käynnistämästä kokeiluprojektista, atk-kurssista ikäihmisille. Kurssin käyneet aPC-seniorit olivat niin innostuneita, että halusivat jakaa oppimaansa ilosanomaa kaltaisilleen. Ohjelmassa peräänkuulutettiin ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita opettamaan ikäihmisiä vertaistukijoina. Korostettiin, että opastajien ei tarvitsisi olla tietokonenörttejä vaan ihan tavallisia tietokoneen käyttäjiä.

Otin Anjaan yhteyttä ja hän kertoi, että oltiin perustamassa atk-yhdistystä ikäihmisille, joka sitten toteutuikin 13.10.1997. Uusi yhdistys sai nimekseen Ikäihmisten atk-yhdistys ENTER ry.

Sain kutsun jäsenkokoukseen, joka pidettiin 17.11.1997, läsnä oli 48 henkilöä. Kaikki toimihenkilöt saatiin valittua, mutta varatilintarkastajan pestiin ei ollut hirveää tunkua. Kysyttiin vapaaehtoisia. Ajattelin, että kokous ei loppuisi koskaan, joten sanoin, että minä voisin ryhtyä hommaan. Perustelin valintaani sillä, että Kyttälä on mielestäni hommaan sopiva nimi. Jouduin kyllä myös tunnustamaan olevani laskentamerkonomi.

Myöhemmin yhdistykseen tarvittiin uusi rahastonhoitaja ja entinen talouden koordinaattori (eikö olekin hienolta kalskahtava titteli) oli ehdottanut minua. En ollut siinä jäsenkokouksessa, koska olin vielä työelämässä, eikä minua ollut tavoitettu. Maisa Krokfors valittiin puheenjohtajaksi. Maisa on varsinainen sananikkari. Kuultuaan, että kaiken lisäksi asun Harkkotiellä, valintani rahastonhoitajaksi kuulosti hänestä hyvältä. Olin toiminut kirjanpitäjänä jo vuosikymmeniä, enkä vapaa-aikanani enää olisi ollut kiinnostunut moisesta. Siihenkin virkaan lupauduin pienen painostuksen jälkeen, kun ei siinä vanhan rahastonhoitajan mukaan ollut juuri mitään tekemistä. Väärin. Minua on helppo houkutella kaikenlaiseen, jos perustelut osuvat kohdilleen. Leikillisesti sanonkin, että viekkaudella ja vääryydellä hän minut siihen hommaan houkutteli.

Kun sitten myöhemmin sain vuorostani houkuteltua Kaija Salmisen rahastonhoitajaksi, lupasin ryhtyä jäsensihteeriksi. Siihen ei tarvittu kummoistakaan ylipuhumista, koska jo Excelin käyttö jäsenrekisterin hoitamisesta tuntui tarpeeksi kiinnostavalta. Lisäksi sain itse sen suunnitella. Jäsensihteerin hommasta tykkäsin kovasti. Jäseniä oli enimmillään vähän yli 300. Me kaikki hallituksen jäsenet olimme vapaaehtoisia. Palkattuja henkilöitä ei ollut ennen kuin Sakari Eränen puheenjohtajana onnistui saamaan tukea Raha-automaattiyhdistykseltä. Siitähän Enterin menestystarina lähti rynnimällä nousuun.

Toimin Enterissä tietokone- ja kännykkäopastajana yli 12 vuotta eri puolilla Helsinkiä, mutta pääsiassa Keravalla. Vedimme viikossa joskus neljäkin parin tunnin kurssia, joka jossain vaiheessa alkoi tuntua raskaalta työltä. Paloin lähes loppuun. Olin pitänyt kovasti opastamisesta, mutta kun ilo katosi, katsoin parhaimmaksi ryhtyä tavalliseksi rivijäseneksi.

Yleensä opastettavat ovat olleet kivoja, vain kaksi tapausta koko kahdentoista vuoden aikana on vaikuttanut siihen, että päätin lopettaa opastamisen. Toinen eli viimeinen pisara oli eräs opastettava, joka kiukutteli kuin pieni uhmaikäinen lapsi, kun neuvoin hänelle Wordin käyttöä. Sanoin suoraan, että en pidä hänen käytöksestään, tarjolla on maksullisia kursseja runsaasti, jos hän sellaiselle haluaa mennä. Me teemme tätä työtä ilmaiseksi vapaaehtoisina, johon hän totesi, että hänkin on täällä vapaaehtoisesti. Ensi hämmästykseni jälkeen en voinut muuta kuin nauraa. Opastustuokion päätyttyä hän kyllä pyysi anteeksi ja toivoi, että tulisin seuraavallakin kerralla.

Nykyään nautin vain Enterin huvituksista ja tietoiskuista. Tietotekniikka tuntuu olevan ala, joka on jatkuvassa liikkeessä, joten on hyvä pysyä ajan tasalla.

Enteriläiset ovat aktiivisia ja hyviä tyyppejä. Hiljattain osallistuimme Nizzan virtuaaliretkelle, joka toteutettiin Zoomissa. Matka ja opastus oli mielenkiintoinen. Opas kuvasi reittiä kännykällä, jolloin kuva oli hieman epätarkka ja heiluva. Retken jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa heti pohdittiin, mitä voisimme oppia ja miten kuvauksen voisi tehdä paremmin.

Mitä harrastan?

Viimeisin harrastukseni on Luetaan yhdessä -järjestön tukema suomen kielen opastaminen maahanmuuttajille. Sitä olen nyt harrastanut kaksi vuotta. Ensin Keravan kirjaston Me-talossa lähiopetuksessa ja nyt koronakeväästä lähtien luemme, kuuntelemme ja keskustelemme Zoomin välityksellä etänä. Tosi kivaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Siinä oppii itsekin hurjasti uusia ja unohduksiin painuneita asioita jopa omasta äidinkielestään. Ryhmiin osallistujien suomen kielen taitotaso vaihtelee, mikä teettää työtä aika paljon enemmän kuin lähiopastus. Materiaalia pitää olla helposta vähän vaativampaan, jotta lennossa pystyy valitsemaan pienryhmälle sopivimman. Meidän ryhmässä on neljä opastajaa ja tunnille otetaan enimmillään 14 oppilasta, jotka jaetaan pienryhmiin. Välillä tulijoita on niin paljon, että kaikki eivät mahdu mukaan. Suurin osa oppijoista on hirveän motivoituneita. Innostus tarttuu puolin ja toisin.

Aikaisemmin olin pari vuotta Mannerheimin Lastensuojeluliiton lukumummina koululla, mutta kun koulu muutti kauemmaksi, jätin sen tauolle. Lapset olivat ihania ja heitä tuli ikävä. Omakotitalosta lähteminen varsinkin talvella on hankalaa, kun pitää tehdä lumityöt päästäkseen liikkeelle.

Afrikkalainen tanssi tyttärieni kanssa on kivaa ja hikistä äiti-lapsiliikuntaa, jota olen harrastanut yli 20 vuotta. Meidän ihana ope opetti netissäkin, mutta hänellä oli rakennusprojekti, joten etäopastuskin on nyt koronatauolla. Toivon, että syksyllä pääsisimme taas jatkamaan livenä. Pilates hoituu nykyään etänä, ja tyttäreni kanssa teemme treffit kävelylenkeille.

Kompostivastaavan tehtäviin kuuluu myös oksien silppurointi kuivikkeeksi.

Olen intohimoinen kompostoija ja nyt uutuutena on tullut bokashi. Bokashointi on menetelmä, jolla biojäte käsitellään fermentoimalla eli hapattamalla ravinteikkaaksi mullaksi. Kirjoitin vuoden bokashikokeilusta blogiini. Kaikki muukin kierrätys onnistuu. Mökillä olen suorittava kompostointivastaava (tyhjennän biohuussin), mutta nykyään toinen tyttäristäni on syrjäyttämässä minut.

Olen kirjoittanut blogeja Vallaton mummeli ja Hallittua kaaosta. Koska en tiennyt, mikä on blogi, päätin Enterin opastajana ottaa asiasta selvää ja vuonna 2008 menin blogikurssille. Olen kirjoittanut siitäkin sekä blogiini että Ikinörttiin.

Minä hymyilen maississa. Kuva: Paula Ritanen-Närhi

Sitä aiemmin mainittua hyötytarhurointia olen harrastanut pisimpään, eli siitä saakka, kun muutimme Keravalle vuonna 1973. Se on harrastus, joka on ollut aina henkireikäni eikä sen merkitys nyt korona-aikanakaan ole ollut vähäinen. Myös ns. kaunokukkia olen pihalleni vuosien saatossa istuttanut.

Tyttäreni kanssa kävimme monta vuotta elokuvakerhossa ja saman porukan mukana myös Sodankylän elokuvajuhlilla. Matkan hintaan sisältyi kymmenen ilmaista elokuvaa. Sellaisen määrän katsominen kysyy pakaralihaksia eikä silmien lupsumistakaan aina pystynyt pidättelemään. Tunnelma oli kuitenkin mahtava. Viime kesänä pääsimme osallistumaan elokuvajuhlille netissä, joten mökille viritettiin elokuvastudio läppärillä ja puhelimen nettiyhteydellä, joka kyllä ajoittain hieman takkuili. Elokuvat olivat pari viikkoa katsottavissa, mikä oli paljon helpompaa kuin paikan päällä Sodankylässä. Jos festarit tänä kesänä vielä järjestetään netissä, niin mökille pitää ottaa wifi-modeemi mukaan.

Lukemisesta olen aina tykännyt, mutta se on jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Viime joulukuussa sain Enteristä lahjakortin äänikirjaan ja nyt olen äänikirjojen lumoissa. Tämän vuoden aikana olen kuunnellut jo lähes 50 äänikirjaa. Aikaisemmin harmittelin tabletin hankintaa turhana ostoksena, mutta sillepä on nyt tullut runsaasti käyttöä.

Vallaton mummeli: https://vallatonmummeli.blogspot.com/
Hallittua kaaosta: https://taimipike.vuodatus.net/

Pirkko Kyttälää haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Enteriläinen esillä: Hanspeter Kunz

 

Olen syntynyt Sveitsissä Bülachin kaupungissa ja käynyt siellä peruskoulua kahdeksan vuotta. Bülach on pieni kaupunki Zürichin ja Schaffhausenin välissä. Schaffhausen on varmasti monelle tuttu paikka, koska siellä on yksi Sveitsin kuuluisista nähtävyyksistä: Rheinfall, eli Reininjoen putous.
 
Opettajani oli innokas lähettämään meidät tavallisista perheistä tulevat oppilaat lukioon, ja sinne iso osa meistä pääsikin. Valitsin matematiikkaan ja luonnontieteisiin painottuvan linjan, vaikka kieletkin kiinnostavat minua. Innostuin elektroniikasta jo pienenä lapsena, kun sain joululahjaksi Philips-elektroniikkalaatikon, jonka sisällöstä saattoi rakentaa kaikenlaista, vaikka esimerkiksi radion tai herätyskellon. Niinpä kahdeksan vuoden kuluttua lukiolinjan valinta oli selvä, koska tiesin jo silloin, että minun tulevaisuuden ammatti on “jotakin tekemistä” elektroniikan kanssa. 

Ylioppilastutkinnon jälkeen menin armeijaan, ja tein kaikkeni, että pääsin tekniselle puolelle tutkalaitteiden pariin. Siinä meni koko vuosi, armeijan alokaskoulutus ja sen jälkeen vielä aliupseerikoulutus, mutta olin oppinut paljon uutta nimenomaan tutkalaitteista. 

Armeijan jälkeen aloitin opinnot sähkötekniikan linjalla teknisessä korkeakoulussa ETH Zürichissä (jossa Einsteinkin oli aikoinaan professorina, mutta minusta ei kuitenkaan tullut mitään uutta Einsteiniä….). Perusopintojen jälkeen jatkoin tietoliikennelinjalla ja sain Diplomin vuonna 1980. 

Opiskeluajan harjoittelujaksot suoritin Siemensissä (ja muissa alan yrityksissä). Valmistuttuani halusin mennä jonnekin muualle, ja valitsin amerikkalaiseen maailmanlaajuiseen yhtiöön ITT:hen (International Telephone & Telegraph), kuuluvan STR:n (Standard Telefon & Radio), Suomessa esimerkiksi se tunnettiin nimellä SEP, Standard Electric Puhelinteollisuus. Aloitin tuotekehityksessä osastolla, joka teki elektronisia testilaitteita. Sain tutustua ensimmäiseen Intel-prosessoriin 8080 ja 8085 ja kehitin prosessorien piirilevyjä. Jossain vaiheessa vedin koko tuotekehitysosastoa.

Kehitin elektronisen laitteen, joka mahdollisti uusia ominaisuuksia silloisissa  puhelinkeskuksissa, esimerkiksi puhelun siirto, puhelun esto, yms., ja yritimme markkinoida tuotteitamme ITT:n sisaryritysten kautta silloiselle valtiolliselle teleyhtiöille. Tämän laitteen sopivuus eri puhelinkeskuksiin piti ensin testata ja näin matkustelu alkoi. Ensimmäiset sopimukset tein Itävallassa, sitten Norjassa ja Turkissa.

Eräänä päivänä, kun olin työkaverini kanssa syömässä työmatkalla Wienissä, huomasin viereisessä pöydässä istumassa suomalaisen naisen nimeltä Marja-Leena, joka oli Wienin yliopistossa saksan kurssilla. Aloimme jutella – ja suhde vaimoni Marja-Leenan kanssa kestää edelleen. Kun hän palasi kotimaahansa, niin ensin soittelimme, tapasimme Sveitsissä ja Suomessa aina kun se oli mahdollista, mutta sitten päätin, että minun on pakko tulla Suomeen. Meni kuitenkin vielä hetki ennen kuin muutto tapahtui, ja piti ensin löytää työpaikka.

 

Sveitsiin tuli porukkaa Nokialta tutustumaan testilaitteisiimme. He huomasivat työhuoneessani  toimistossa Suomi-posterin ja kysyivät, olenko Suomi-fani. Haluanko tulla töihin Nokialle Suomeen? Joululomalla tulin Suomeen, soitin Nokian kavereille ja sovittiin palaveri HR-edustajan kanssa. He ehdottivat minulle ensin jotain testaushommaa, mutta kun minulla oli jo kymmenen vuoden kokemus, sanoin, että jotain mielenkiintoisempaa pitää löytyä. Vielä samana päivänä minulle soitettiin ja tarjottiin projektipäällikön paikkaa erillisviestintäverkkojen osastossa. Kyse oli isoista kansainvälisistä projekteista, joissa kehitettiin ja myytiin tetoliikenneverkkoa (PMR Professional Mobile Radio ja Siirtojärjestelmät) isoille yrityksille, esim öliy-yhtiöille, rautateille, viranomaisille, voimayhtiöille, eli kaikille, jotka rakensivat omia tietoliikenneverkkoja. Mietin vain vähän aikaa, sanoin kyllä ja työsopimus Nokian kanssa allekirjoitettiin. Muuttoa Suomeen oli nyt valmistettava, ja kesällä vuonna 1990 se tapahtui.

Aloitin työt Suomessa Nokialla 1.8.1990

Ensimmäinen hommani oli suunittelu ja projektinhallinta Nokian isoimassa  erillisviestiverkkoprojektissa,  jossa rakensimme Madridin vesilaitokselle ja ympäröivälle maaseudulle PMR- (Professional Mobile Radio) ja Siirtojärjestelmäverkon (Transmission Network). Osaan sujuvasti ranskaa ja saksaa, joten pomo ehdotti, että voisin palata Ranskan ja Sveitsin kautta Madridista ja samalla markkinoida tuotteitamme Ranskan rautateille. Ranskan markkinoillehan oli vaikea päästä sisään. Saimme monta mielenkiintoista projektia rautatien transmissiojärjestelmien rakentamisesta. Töitä oli paljon, ja kesälomasta ei ollut tietoakaan monena vuotena peräkkäin. Teimme niin, että vaimo tuli mukaan Ranskaan aina muutamaksi viikoksi oman kesälomansa aikana. Siellä vuorottelivat palaveripäivät ja matkustuspäivät Pariisista Keski- ja Itä-Ranskaan. Ja hyvä ruoan ja viinin ääressä – kun oltiin kerran Ranskassa – tuli kuitenkin pieni lomafiilis... 

Samppanjakellarissa Ranskan Reimsissä. Kuva: Hanspeter Kunzin kotialbumi

Projekti Espanjassa jatkui myös. Kun partnerifirman ihmiset puhuivat espanjaa ja minä  englantia, niin puheeni asiakkaalle käännettiin. Osaan jonkin verran italiaa ja huomasin, että käännös ei ihan vastannut sitä mitä sanoin, syntyi aina pieni sotku, kuinka projekti saadaan eteenpäin. Niinpä pyysin pomolta espanjan kielen kurssia, ja opiskelin suomea ja espanjaa yhtä aikaa. Seuraavalla kerralla Espanjassa ei enää syntynyt käännösvirheitä ja saimme projektille monen vuoden jälkeen loppuhyväksynnän. 

Jossain vaiheessa olin vastuussa tuotteiden markkinoinnista koko maailmaan, ja huomasin, että meiltä puuttui iso alue, Latinalainen Amerikka. Haluaisin markkinoida tuotteitamme myös sinne ja pomo suostui. Olin pitkiä aikoja Argentiinassa, Brasiliassa, Perussa, Mexicossa, Venezuelassa ja Chilessä. Ensimmäiset sopimukset erillisviestintäverkoista tehtiin Chilessä. Matkustelua oli taas paljon. Lisäksi tuli vielä Pohjois-Amerikka mukaan, koska otin myös vastuuta Broadband Systems -tuotteista, ja niiden tuotteiden osalta Nokian pääkonttori oli Kaliforniassa.

Viinimaisema Portugalin Dourolaaksossa. Kuva: Hanspeter Kunzin kotialbumi

Kun Nokian seuraavat isot organisaatiomuutokset tulivat, halusin tehdä jotain muuta. Tunsin muutaman henkilön ostopuolelta, vaihdoin strategic procurementiin, ja pääsin mukaan vetämään projektia, jossa alihankkijoina olivat kalifornialainen ja japanilainen firma. Palaverit olivat aikaeron vuoksi aamulla varhain ja illalla myöhään, kun neuvottelin sopimuksista ja hinnoista heidän kanssaan. Päivällä oli sitten palaverit tuotekehityksen kanssa Suomessa. Samalla huomasin, että sopimusasiat kiinnostivat minua.

Ympyrä sulkeutui, kun vuonna 2007 Nokia osti Siemens Telecomin, olinhan korkeakoulussa tehnyt harjoittelujakson Siemensille. Yrityksemme nimeksi tuli Nokia Siemens Networks.

Nokialla ja Siemensillä oli ollut paljon erilaisia ostosopimuksia samojen alihankkijoiden kanssa, jotka piti konsolidoida. Rupesin vetämään projektia, jossa kolmessa vuodessa katsottiin kaikki sopimukset lävitse ja yhtenäistettiin. 

Seuraavan organisaatiomuutoksen myötä minusta tuli Contract Manager,  sopimusmanageri. Hoidin toimittajien kanssa sopimustekniset asiat vuoden 2018 yt-neuvotteluihin asti. Isoon auditorioon oli kokoontunut paljon porukkaa yt-neuvotteluihin. Hämmästyin, miten moni hyvä kaveri oli paikalla. Näytti siltä, että koko porukka oli yli 60-vuotiaita. Miten siinä iässä enää löytää uutta työpaikkaa? Olin kuitenkin onnellinen, että pääsin melkein viralliseen eläkeikään asti, mutta viimeiset 10 vuotta olivat raskaat, joka vuosi aina yksi, välillä jopa kaksi kertaa yt-neuvottelut, ja joka kerta aina jonkin verran hyviä kavereita joutui lähtemään.

Elämässäni alkoi taas uusi vaihe. Tein hirveän määrän työhakemuksia, mutta haastatteluissa kysyttiin, kuinka vanha olet ja jaksatko vielä. Eihän sellaista saisi edes kysyä.

Eräänä sunnuntaina Wanhassa Satamassa oli messut ja sain vaimon kanssa sinne ilmaisen lipun. Messuilla oli Enterin ständi ja Päivi Savolainen ständillä, ruvettiin juttelemaan. Heti huomasin, että tämä kiinnostaa, ja siitähän uusi elämänvaihe lähti liikkeelle. Kun edelleen olin kirjautuneena TE-toimistoon, ilmoitin sinne, että aloitan Enterissä vapaaehtoisena. Mutta TE-toimiston mukaan vapaaehtoistyötä ei saanut tehdä kovinkaan paljon, koska silloin en olisi työmarkkinoiden käytettävissä. Valitin tästä ja sanoin, että mielestäni olisi parempi tehdä jotain järkevää kuin istua vain kotona, ja kun kyse on vapaaehtoistyöstä, olisin kuitenkin heti käytettävissä työmarkkinoilla, jos sopiva paikka avautuisi.

Kun pääsin virallisesti eläkkeelle, vapaaehtoistyöni laajeni. Myöhemmin, kun eräs työkaverini alkoi myös tehdä vapaaehtoistyötä, TE-toimisto antoi jo luvan tehdä vapaaehtoistyötä kolme päivää viikossa. Taisin olla uranuurtaja moittiessani sitä, että henkilöä kielletään tekemästä vapaaehtoistyötä, jos hän haluaa sellaista tehdä. 

Kiinnostuin tietotekniikka-asioista jo Nokialla. IT-tuki oli pitkään erittäin hyvä, mutta kun se ulkoistettiin Indonesiaan, tuki muuttui kolmitasoiseksi, mikä oli käyttäjälle hankalaa. Kun koneen kanssa tuli ongelmia, rupesin itse opiskelemaan, miten tietokoneen ongelmia selvitellään. Harjoitus tekee mestarin ja googlaus auttaa paljon.

Nokialla käytettiin vain englantia. Miten opastuksessa selitän asiat suomeksi niin, että opastettava ymmärtää? Ratkaisin tämän niin, että menin työväenopiston Windows-kurssille, en opiskelemaan Windowsia vaan sitä, mitä tietotekniikan termit ovat suomeksi. 

Vuonna 2019 Nina Ziessler jutteli etäopastuksesta ja menin mukaan sitä kehittävään työryhmään. Kun liikkuminen on joillekin senioreille hankalaa, kehitimme koemielessä Enterin etäopastusmallin. Sitten korona iski maaliskuussa 2020. Onneksi olimme tehneet ensimmäiset harjoitukset ja saatoimme tarjota kaikille etäopastusta.

Huhtikuussa 2020 Helsingin kaupunki käynnisti myös etäopastuksen ja lähdin mukaan sinnekin enteriläisenä vapaaehtoistyöhön. 

Etäopastuksessa törmään joskus hämmentäviin tilanteisiin. Kerran kun sanoin, että etsi vasemmasta alakulmasta suurennuslasisymboli, niin opastettava ei löytänyt sitä. Hän sanoi, että täällä on vain paistinpannun kuva…..

Mitä harrastan? 

Hyvää ruokaa ja kokkaamista. Jo silloin, kun muutin omaan ensimmäiseen asuntooni ja huomasin, että schnitzel on kova kuin kengänpohja, menin kokkikurssille. Olimme silloisen työkaverini kanssa ensimmäiset miehet Zürichissä kokkikurssilla. Vaimoni kanssa osallistumme silloin tällöin vieläkin kokkikursseille. Nautin myös sitä että voimme keskustella ystävien kanssa hyvän ruoan ja viinin ääressä.

Kuuntelen myös musiikkia, erityisesti klassinen ja jazz kiinnostavat, myös urkumusiikki ja ooppera.

Valokuvaamisesta kiinnostuin jo lukioaikana. Kun tein töitä postin jakelumiehenä, hankin ensimmäisestä palkasta reflex-kameran, ja minulla on tuhansia dioja, joita skannaan ja muokkaan Photoshopilla. Tokiossa löytää aina viimeistä kulutuselektroniikka, ja kerran työmatkoilla löysin ja ostin ensimmäisen videokameran, jossa oli jo miniDVD. Sitä alkoi videoiden harrastus. 

Harrastan edelleen matkustamista, se ei ole muuttunut ennen kuin viimeisimmän vuoden aikana, kun korona iski. Matkustimme usein eri viinialueilla ja tutustuimme uusiin alueisiin Euroopassa. Viinialueet ovat hyvin usein kiinnostavia kulttuurimaisemia, joista löytyy myös viehättäviä vanhoja kaupunkeja. Lisäksi harrastamme vuoristovaellusta.

Vuoristovaellus kummitytön kanssa.  Kuva: Hanspeter Kunzin kotialbumi

Teemme vaimoni kanssa myös paljon pyöräretkiä. Viime kesänä vuokrasimme Tampereella sähköpyörät, ja teimme muutamana päivänä lenkkejä. Kun palasimme Helsinkiin, vaimo innostui ja osti ensin sähköpyörän. Minunkin piti saada sellainen, kun hän meni sähköpyörällä ohitseni….. Koko loppukesän lokakuuhun asti teimme sitten 50–60 kilometrin päivälenkkejä. 

Talvisin hiihdämme. Maaliskuussa menemme yleensä Lappiin hiihtämään, mutta tänä vuonna peruimme sen, kun aavistimme, että tulee rajoituksia. Onneksi Helsingissä oli hyvä hiihtokeli.

Ja lopussa vielä pari sanaa lisää minusta: olen hyvin sitoutunut asioihin, joita teen, olen päämäärätietoinen, kunnioitan muita ihmisiä, eläimiä, luontoa, ja olen halunnut aina oppia uutta (ja toivon, että pystyn tähän myös tulevaisuudessa). Tämähän oli jo Nokian aikana yksi Nokian neljästä arvosta: continuous learning, jatkuva oppiminen. Mutta välillä tavoitteellisuus voi mennä liian pitkälle ja saattaa aiheuttaa vähän stressiä, josta taas pääsen eroon nauttimalla muista harrastuksista.

Hanspeter Kunzia haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Enteriläinen esillä: Tuulikki Paturi

 

Olen Vaasan tyttölyseon kasvatti ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1968. Päätin lähteä opiskelemaan tietojenkäsittelyä, joka oli silloin uutta ja ihmeellistä. Valitsin opiskelupaikakseni Tampereen yliopiston, jolla oli Helsingin yliopistoon verrattuna maine käytännönläheisemmästä  tietojenkäsittelyn opetuksesta. Sivuaineina opiskelin matematiikkaa ja tilastotiedettä.

Jo seuraavana kesänä pääsin Posti- ja lennätinhallitukseen ohjelmointiharjoittelijaksi. 70-luvulla tietojenkäsittelyn opiskelijat vedettiin työelämään jo varhaisessa vaiheessa ja opiskelu muuttuikin sivutoimiseksi. Sain kuitenkin työn ohessa suoritettua filosofian maisterin tutkinnon. Opiskeluajan pituutta en kehtaa julkistaa.

Ensimmäinen vakituinen ohjelmoijapestini oli pari vuotta Paragonilla. Vuonna 1975 aloitin opetustehtävät ATK-instituutissa ja siitä työsuhteesta tulikin “elinkautinen”. Opetin ohjelmointitekniikkaa ja IBM:n suurkoneympäristössä käytettyjä ohjelmointikieliä PL/1 ja Cobol. Näistä kolmesta aiheesta kirjoitin myös oppikirjat. Tuolloin sain lisänimen “nahkaselkäinen PL/1 manuaali”. 1970- ja 1980-luvuilla PL/1:n ja Cobolin osaamisen kysyntä oli suurta myös yrityselämässä ja opetin tiuhaan tahtiin myös yritysasiakkaille.

ATK-instituutti laajeni Vantaalle 1985 ja sain ko. sivutoimipisteen vastuulleni. Mikrotietokoneet olivat silloin jo yleistyneet ja niitä alettiin käyttää opetuksen lisäksi myös hallinnollisten rutiinien apuna. Siitä alkoi uusi urani koulutushallinnon tietojärjestelmien parissa. MS Officen ohjelmistot tulivat myös tutuiksi ja olivat kovassa käytössä.

Seuraavalla vuosikymmenellä Suomessa alettiin yhdistää opistoja ammattikorkeakouluiksi. Vuonna 1992 syntyi Helsingin liiketalouden ammattikorkeakoulu - Helia, johon ATK-instituutti sulautui. Samalla päättyi toiminta Vantaalla. Heliassa minut nimitettiin johtajaksi ja sain vastuulleni koko ammattikorkeakoulun koulutuksen tietohallinnon ja sen kehittämisen. Siihen kuului tietojärjestelmät, joilla hoidettiin hakija- ja opiskelijahallinto, lukujärjestykset, tilavaraukset, opettajien allokointi ja palkanmaksun perusteet sekä raportointi opetusministeriölle.  Alaisuudessani oli kolme eri toimistoa sihteereineen. 

Vuonna 2007 Helia ja Haaga Instituutti yhdistettiin Haaga-Helia ammattikorkeakouluksi ja tästä oppilaitoksesta jäin 38 vuoden yhtenäisen työrupeaman jälkeen eläkkeelle 2013. Olen päässyt näkemään lähietäisyydeltä koko tietojenkäsittelyn kehityksen 1960-luvun reikäkorteista aina tämän päivän digimaailmaan.

Mitä kivaa sitten keksisin eläkepäivieni ratoksi? Sattuma puuttui peliin ja tapasin vuosikymmenien jälkeen Marjatta Ikkalan, jonka opin tuntemaan Posti- ja lennätinhallituksessa. Marjatta kertoi Enteristä, jonka puheenjohtajana oli tuolloin Raimo Anttila. Hänkin oli samaan aikaan töissä Posti- ja lennätinhallituksessa. Siltä istumalta tiesin mitä halusin tehdä ja liityin Enteriin.

Juulia Andersson perehdytti minut opastuskäytäntöihin Lasipalatsissa. Omaksi opastuspaikakseni tuli Tikkurilan kirjasto, jossa olenkin opastanut koronaan saakka. Ilmeisesti taustastani johtuen minut napattiin aika nopeasti myös koulutusryhmään. Osalleni lankesi  tietoiskujen pitämistä, Haaga-Helia yhteistyön järjestäminen ja yhdistyksen sivuston Opiskele itse -osion luominen. Viimeisin suuri ponnistus oli Seniorin digitaitojen määrittely yhdessä vapaaehtoisten työryhmän kanssa. Jossain vaiheessa löysin itseni myös Enterin hallituksesta.

Kun Raimo Anttila jätti puheenjohtajan tehtävät, minusta tuli hallituksen puheenjohtaja vuonna 2016. Siinä hommassa olen ollut nyt viisi vuotta ja tämä vuosi jää viimeiseksi. Hallituksen vastuulla on yhdistyksen pitkäjänteinen taloudellinen ja tavoitteiden mukainen tuloksellinen toiminta ikäihmisten digitaitojen parissa. Tämä toteutuu vain innokkaiden vapaaehtoisten omistautumisella toimintaan ja sen kehittämiseen. Enterin onneksi meillä riittää osaajia opastajaryhmään, koulutusryhmään, viestintäryhmään ja jäsenryhmään. Enterissä toimiminen onkin ollut mielenkiintoista ja antoisaa aikaa. Enterin opastajien ja muiden vapaaehtoisten monipuolinen digiosaaminen on suuri ylpeyden aihe. Ei näytä olevan (digi)ongelmaa, johon ratkaisua ei löytyisi. Myös jäsentoiminta on ollut virkistävää.

Mitä harrastan? Luen paljon, enimmäkseen tietokirjallisuutta ja esseitä. Tykkään filosofisista pohdinnoista. Kuuntelen paljon klassista musiikkia. Minulla on myös oopperan kausikortti ja RSO:n ystävien jäsenkortti. Teatterissa ja elokuvissa käyn silloin, kun ohjelmisto on kiintoisaa. Olen suuri Yle-fani. Ylen radio 1 sivistää päivisin, Yle Areena usein iltaisin ja Digitreenit ja Yle Oppiminen ovat lempisivustojani. Ruumiinkulttuurissa lempilajejani ovat sähköpyöräily ja vesijumppa. Ne olivatkin melkein ainoat liikuntalajit, joita saatoin harrastaa ennen kuin minulle asennettiin tekonivelet sekä lonkkiin että polviin. Nyt olen päivitetty Tuulikki 4.0 ja olen päässyt monen vuoden jälkeen takaisin golfkentällekin.

Edessäni on iso elämänmuutos, kun muutan ensi elokuussa puolisoni Pertin kanssa Kaarinaan lähelle tytärtämme. Meille rakennetaan keskustan kupeeseen rivitalo-osaketta ja  kilometrin päästä löytyvät kaikki oleelliset palvelut: kirjasto, uimahalli, terveyskeskus ja kaikki tärkeimmät kauppaketjut. Myös meri ja uimaranta ovat lähellä. Enterin jäsenyydestä en kuitenkaan luovu. Jäsenkirje, Facebook-ryhmät ja yhdistyksen nettisivut ovat jäsenetuja, jotka pitävät minut digiajan hermolla. Lisäksi etätietoiskujen avulla voin opiskella uusia digitemppuja arkeni iloksi ja hyödyksi. Enter tulee olemaan aina lähellä sydäntäni ja olen otettu ja mielissäni 11.12.20 saamastani kunniakirjasta Vuoden enteriläinen 2020. 

Tuulikki Paturia haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Enteriläinen esillä: Maisa Krokfors

Pula-ajan Helsingissä oli hyvä varttua nelilapsisen perheen jäsenenä. Maitokaupassa Yrjönkadun ja Roobertinkadun kulmassa riitti kaupan tätien tylppäpäisille saksille leikattavaa kuuden hengen ruokaostoskupongeissa. Isämme Lauri Paunu oli kuurojen pappi, joten jo varhain sain kohdata erilaisia ihmisiä. Ymmärsin, kuinka kauheaa kuurolle on, jos näkö menee, tai sokealle, että menettää kuulonsa. Äitimme oli töissä Yleisradiossa, joten äänitekniikka tuli tutuksi jo lapsena eikä tullut mikrofonikammoa. Kaksi veljeä piti huolta, että me perheen tytöt emme päässeet diivailemaan. 

Asuimme Ratakadulla, samassa rapussa, jossa asuivat Kari Suomalainen ja hänen vanhempansa. Suomalaisen setä, aikansa tunnetuin musiikkikriitikko YS, kuuli soittamistani kulkiessaan alakerrassa olevan kotiovemme ohi, ja kutsui minut valitsemaan hänen arvostelukappaleina saamistaan nuoteista mitä halusin. Viidennessä kerroksessa asuvilta Suomalaisilta saimme myös lainata torvigramofonin, kun äidin äänittäjätuttavien kautta olimme äänittäneet sukukuoron lauluja levylle 1950-luvun alussa.

 

Ratakadun puistikon reunalla

Koulutyö kärsi lukuisista harrastuksistani, ja sain uusia luokkatovereita tuplaamalla viidennen luokan, ruotsin kielestä sain ehdot muina kesinä. ”Muusikon” hommat alkoivat jo 1950-luvulla. Koulumme lukuisista pianonpimputtajista minut valittiin soittamaan ”televisioon” teekkareiden kokeilustudiossa Albertinkadulla. Olen siis esiintynyt televisiossa jo ennen TV:n tuloa Suomeen - tosin kuvassa näkyivät vain tanssivat tytöt, joita säestin flyygelillä kameran ulottumattomissa. 

Tärkeää harjoitusta työhöni musiikinopettajana oli virsien säestäminen jo lapsena. ”Eiku”- ilmiö jäi tulematta, kun piti pysyä laulajien vauhdissa. Säestämistaito oli osaltaan auttamassa pääsyä opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan.

Olin opiskeluaikana musiikinopettajan sijaisena oppikoulussa sen verran, että huomasin, ettei se ollut minulle sopiva ura. Pienten lasten kanssa laulamiseen olin saanut tuntumaa koulutyttönä työssä lasten kesäsiirtolassa. Sibelius-Akatemiassa oli 1960-luvulla musiikinopettajalinjalla vain oppikouluun valmistava Koulumusiikkiosasto, mutta koin tärkeäksi lasten pääsyn musiikin pariin mahdollisimman varhain. Onneksi opettajamme Matti Rautio oli avarakatseinen pedagogi. Hän salli minun antaa ylimääräisen näytetunnin musiikkileikkikoulussa Munkkivuoressa, jonne oli perustettu Helsingin ensimmäinen musiikkioppilaitoksessa toimiva musiikkileikkikoulu. Varhaisiän musiikinopetus on ollut minun varsinainen elämäntyöni, ja olen pitänyt musiikkileikkitunteja koko urani ajan, vaikka toimin välillä myös opiston rehtorina ja korkeakoulun opettajana. 

Viimeisessä työpaikassani lauloin lasten kanssa på svenska. Työskentelin musiikinopettajana Karis Svenska Medborgarinstitutissa, ja virkaa varten auskultoin ruotsin kielellä. Jouduin opettelemaan koko musiikkirepertuaarin ruotsiksi, ja opin samalla ymmärtämään ruotsinkielisen mieheni kulttuuritaustaa. Työmatka Munkkivuoresta Karjaalle ja Virkkalaan iltapäivään ja iltaan painottuvina työaikoina pakotti hankkimaan auton, joten vuonna 1959 hankitulle ajokortille tuli uusiokäyttöä parin kertaustunnin jälkeen. Verrattuna aikaisempiin työpaikkoihin musiikkiopistossa ja korkeakoulussa totean, että monipuolisempaa työtä ei ole kuin musiikinopettajan työ kansalaisopistossa!  Oppilaita on vauvasta vaariin, on sekakuoroa ja lapsikuoroa, soitto- ja lauluoppilaita ym. Pienessä kunnassa oli mahdollista saada kaikki lapset babyrytmik-ryhmään, kun siirsin pikkulapsiryhmien toiminnan lastenneuvolan jumppasaliin. Kerran viikossa kävin vanhainkodissa. Siellä monet ihmiset olivat päivät omissa huoneissaan vuoteessa, mutta kun musiikinopettaja tuli, he antoivat pukea itsensä ja tulivat mukaan laulamaan. Jotkut eivät muistaneet omaa nimeäänkään, mutta muistivat laulut ja saattoivat laulaa jopa omaa kuorostemmaansa.

Viihdyin kansalaisopistossa, mutta jouduin lopettamaan työt jo ennen eläkeikää. Rakennus, jossa useimmat tuntini olivat, vaihtoi isännöitsijää melkein vuosittain. Yksi rakensi väliseiniä ja toinen purki niitä, joten rakennuspölyä oli valtavasti. Vuosikymmeniä oireettomana ollut astmani puhkesi uudestaan ja jouduin lopettamaan työt 59-vuotiaana.

Pienten lasten musiikkikasvatuksesta ikäihmisten digitukeen

”Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin” on mottoni. Kun olin jäänyt eläkkeelle, ja astman lääkitys saatiin sopivaksi, menin Ikäihmisten yliopistoon, jossa tapasin enteriläisiä. Liisat Hämäläinen ja Suviranta värväsivät minut mukaan Ikäihmisten tietotekniikkayhdistys Enteriin. Enter oli tuolloin nuori yhdistys, oli paljon avoimia kysymyksiä ja tietokoneet olivat toisenlaisia kuin nyt. Me kaikki Enterissä olimme tuolloin vapaaehtoisia ja teimme asioita yhdessä toinen toistamme tukien. Kun aloitin päivätyöni 1960-luvulla, taistelin pienten lasten pääsystä osalliseksi musiikkikasvatuksesta. Sitten vuosituhannen vaihteessa olin Enterissä mukana taistelemassa, jotta päättäjät huomaisivat vanhusten erityistarpeet digitalisoituvassa maailmassa. 

Toimin Enter ry:n puheenjohtajana vuosina 2003–2007. Opastustoiminta oli silloin vasta aluillaan. Kalliolan opiston tietokoneluokassa, Itäkeskuksen vapaaehtoistoimijoiden tiloissa ja Sandelsin vanhusten talossa sekä muutamissa muissa paikoissa vanhojen lahjoituksena saatujen isokokoisten pöytäkoneiden ääressä oli opastamassa hallituksen jäsenten lisäksi vain pari muuta enteriläistä. Pari teknisesti taitavaa miestä kulki ympäri Helsinkiä huoltamassa ja korjaamassa opastuksessa käytettyjä koneita. Kännyköiden tultua järjesti Sonerassa työssä ollut Enterin perustajajäsen Anja Mäkinen asiasta kiinnostuneille enteriläisille kännykänkäytön opastuksen kurssin ja toisenkin sekä jatkokoulutusta laitteiden kehittyessä. Lea Grönlundin johdolla ”kännykkäluotsit” olivat vahva opastajajoukko ja, vaikka nimi on muuttunut, ovat monet entiset luotsit yhä ystäviäni Facebookissa ja elämässä. Pari vuotta sitten, kun samaan aikaan oli 80-vuotisssynttärini ja runokirjani julkistustilaisuus, Lea ja monet muut Enterin kännykkäluotseista tulivat kaatosateessa rakennustöiden saartamaan Kauniaisten kirjastoon onnittelemaan minua. 

Miten Enter pääsi kirjastoihin?

Sukututkimusta harrastanut Liisa Suviranta asui lähellä Töölön kirjastoa, ja oli kirjaston kanta-asiakas. Hän näki lähellään muita senioreita, jotka tarvitsivat apua tietokoneen käytössä ja alkoi omatoimisesti opastaa heitä, ja jatkoi myöhemmin Enterin opastajana. Töölön kirjastossa saimme pitää myös Enterin kokouksia, myös sen vuosikokouksen, jota ei saatu loppumaan, kun kukaan ei halunnut Enterin puheenjohtajaksi tai sihteeriksi. Minulla ja Ritva Wahlstén-Puskalla oli kiire kotiin, ja suostuimme luottamustehtäviin, kun kirjaston ovia oltiin jo sulkemassa.

Minulle oli musiikkitöiden kautta tullut ystäviä useista kirjastoista. Olin Esittelevään ääniteluetteloon ja sen seuraajaan Aksenttilehteen valikoinut sadoista lastenlevy-uutuuksista kirjastoihin suositeltavat levyt – ja siten säästänyt kirjastotyöntekijöiltä aikaa ja kirjastoilta varoja. Lastenmusiikin kautta syntyneiden kontaktien avulla pääsin seniorien tietotekniikka-opastajaksi jo lapsuudestani tuttuun Rikhardinkadun kirjastoon. Siellä oli aina hyvä vastaanotto, jopa pullakahvitkin tarjottiin opastajalle. Rikun kirjastossa pidettiin henkilökohtaisen opastuksen lisäksi myös yleisöluentoja.

Kirjastoja alkoi tulla opastuspisteiksi eri puolilta Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua mm. Lasipalatsin opastuspiste, missä oli hyvien koneiden lisäksi käytettävissä kirjastovirkailijoiden tekninen ammattitaito. Mitä Enter olisi ilman kirjastoja?

Enterin tiloissa Sandelsissa syntyi tuutulaulu

Omppurakkaus ei ruostu

Omat vahvuuteni opastajana ovat peruskännykät, joista monet nykyiset opastajat ovat vieraantuneet. Käytän myös iPhonea ja iPadia sekä  PC-konetta. Olen opastanutkin niiden käyttöä somessa, mutta jos rikastun, hankin nykyaikaisimman Macin. Vanha omppurakkaus ei ruostu. Olin 1980-luvulla hankkinut itselleni Macin kottaraispöntön, kuten monet muut opettajat silloisessa työpaikassani Sibelius-Akatemiassa. Niitä muusikot hankkivat, koska niissä oli hyviä musiikkiohjelmia. Olin tehnyt muutaman laulun lapsille sekä musiikinteorian tehtäviä ja harjoituksia soitto-oppilaille. Ilman sen kummempia sävellysopintoja innostuin säveltämään helppokäyttöisellä Sibelius-ohjelmalla fanfaarin Enterin 5-vuotisjuhlaan. Arvokas tilaisuus oli Stakesin juhlasalissa, minne kuljetin kottaraispöntön ja pari äänenvahvistinpönttöä. Onnistuin – ilman teknikkomiesten apua – kytkemään ne siellä oikein, ja fanfaari kuului uljaana saliin. Olin iloisesti yllättynyt ja liikuttunut, kun ihan oikeat elävät muusikot esittivät tietokonesävellykseni, Enter-fanfaarin, Helsingin kaupungintalolla Enterin 20-vuotisjuhlassa. 

Osallistumiseni Enterin toimintaan ja opastuksiin jäi tauolle muutamaksi vuodeksi, kun toimin mieheni omaishoitajana. Laitekehitys ja opastajien taidot ovat kehittyneet valtavasti. Olin jo ryhtynyt opettelemaan asioita voidakseni jatkaa opastustoimintaa, mutta sitten tuli korona.

Nyt olen itse saanut apua taitavilta Enterin opastajilta netin kautta. Kysyin opastajien Fb-ryhmässä, onko mahdollista muuntaa kirjoituskoneella vuonna 1977 kirjoittamani seminaariesitelmän haalistunut valokopio tietokoneella käsiteltävissä olevaan muotoon, vai pitäisikö se kirjoittaa alusta asti uudestaan. Siinä on kuitenkin kymmeniä sivuja Georg Malmsténin varhaisista lastenlaululevytyksistä alaviitteineen ja lähdeluetteloineen. Skannasin työn Kauniaisten kirjaston koneella ja digitoin Enterin opastajien ohjeilla. Tulihan se digimuotoon, tosin tahrat muuntuivat kuviksi ja sotkivat tekstin. Paljon työtä vaatisi jo aikaisemman tutkimusaineiston hyödyntäminen.

Lastenlaulujen tutkimustyön jatkaminen houkuttelee

Kesken jääneen tutkimustyön ”Georg Malmsténin vaikutus lastenlevytuotantoon Suomessa 1930-luvulla” jatkaminen alkoi kiinnostaa, kun ”kuolinsiivousta” tehdessäni löysin c-kasetin, jonne oli taltioitunut Georg ja Ragni Malmsténin kanssa käymäni keskustelut 1970-luvulla.  

Lisää intoa sain, kun olin Svenska Teaternissa kuuntelemassa Georg Malmsténin elämään liittyvää musiikkispektaakkelia Kaikki järjestyy – Ta de´lugnt alla tider. Musiikki oli sovitettu niin toisin kuin Jori itse olisi tehnyt, kehtolaulukin valtavalla räminällä! Adrenaliinipuuskassa päätin jatkaa Georg Malmsténin lastenlauluista kirjoittamista.

Haastattelujen ja tutkimusteni ansiosta tiedän niin paljon Jori-sedän lastenlauluista ja niiden levytyksistä, että se pitäisi jollain tavalla taltioida, ettei mene mukanani hautaan. Mutta mihin menisin jatkamaan tutkimusta? Voiko 82-vuotias ryhtyä kirjoittamaan väitöskirjaa? Olen kiitollinen siitä, että olen pitkäikäistä sukua; kukaan isän suvusta ei ole kuollut alle 96-vuotiaana. Kummitätini Eira Paunu, isän sisko eli 105-vuotiaaksi – ja järki pelasi loppuun asti. Riittäisikö minullakin henkisiä ja fyysisiä voimia tutkimustöiden jatkamiseen? Entä jäisikö tieto jonkin yliopiston arkistoihin eikä saavuttaisi muusikoita, jotka sovittavat tai esittävät Malmsténin musiikkia? Jos Jorista jotain kirjoittaa, niin laulujen pitäisi olla saman tien kuultavilla.

Nyt koronakautena on aikaa kirjoittaa, mutta huomaan, että kirjoittaminen sujuu verkkaisesti, ja juutun istumaan niin että kankku puutuu. Ehkä on kuitenkin parasta palata Enterin opastushommiin, kun olen ensin kouluttautunut uudelleen. Kaipaan ystäviä Enterissä ja myös opastustilanteissa saavutettua mielihyvää, kun on voinut auttaa jotain ihmistä.

Maisa Krokforsia haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Kati ja Aulikki ovat kirjoittaneet Maisan 80-vuotissynttäreistä ja hänen Mansikan rönsyjä -runokirjansa julkistamistilaisuudesta Ikinörttiin: Mansikoita ja tähtien tuiketta

Maisalle myönnettiin elämäntyöpalkinto Lastenmusiikin päivänä 2018

Lue lisää Maisan urasta Kansallisbiografiasta:

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/10085

Enteriläinen esillä: Tuula Jylhänkangas

Nelisenkymmentä vuotta sitten lukion ekaluokkalaisena muutaman luokkakaverin kanssa osallistuimme rehtorin järjestämälle ylimääräiselle tietokonekurssille ja siitä minun innostukseni tietotekniikkaan syntyi. Vuonna 1989 siitä tuli työtäni, kun aloitin Applella. Isoäitini oli huolissaan, että onko se edes kunnon työtä ja maksetaanko siitä palkkaa, kun päivät pitkät katselee tuollaista television näköistä ruutua.

Tulihan siitä pitkä työura. Työ on vienyt minua moneen paikkaan maailmalla. Olen asunut niin Ruotsissa kuin Intiassakin. Olen rampannut paljon myös Amsterdamin, Pariisin, Pekingin, Bostonin ja Redmondin lentokentillä ja istunut kokoushuoneissa. Paljon olen oppinut tietotekniikasta monelta suunnalta mitä erilaisimmissa rooleissa Applella, Tulip Computersilla, Esseltellä, WM-datalla (nykyisin CGI), Nokialla, Microsoftilla ja HKScanilla.

Parasta on ollut saada olla eräänlaisella aitiopaikalla näkemässä ja kehittämässä tietotekniikkaa. Sain myös olla mukana kehittämässä ihmisten digiosaamista kaikkien näiden vuosien aikana. Esimerkiksi Applen aikana oli hauska olla mukana lanseeraamassa uutta kottaraispönttönäkin tunnettua Macintoshia, jossa oli kovalevy, eikä enää toimittu pelkkien korppujen varassa. Olin kerran Akateemisessa kirjakaupassa esittelemässä tuota uutta Macintoshia. Keskustelin tyylikkäästi harmaantuneen, kävelykeppiin nojaavan herrasmiehen kanssa siitä, mikä se tietokone on ja mitä sillä voi tehdä. Keskustelumme tuli keskeyttämään nuori opiskelijalta näyttävä kaveri, joka kysyi, että mistä korppuja (3,5” diskettejä) löytyy. Tähän tuo harmaapäinen herrasmies sanoi, että korput löytyvät Stokkan herkusta.

Näiden vuosien aikana suomen kieleen on tullut paljon uusia sanoja ja vanhoille uusia merkityksiä. Nokia-aikana näin, mitä globaali toiminta todella tarkoittaa ja miten siinä ympäristössä kännykät kehittyivät. Intiassa asuessani koin, miten yhteisöllisyys toimii ja toisten auttaminen on tärkeää.

Neljä vuotta sitten elämässäni tuli eteen suuri muutos aivoinfarktin muodossa. Se pysäytti ja pisti elämän uusiksi, koska täyspäiväiseen työelämään ei ollut enää paluuta näkökentän vaurioitumisen ja muiden vammojen vuoksi. Jouduin jäämään eläkkeelle.

Vähitellen pääsin toipumisessa niin pitkälle, että ryhdyin miettimään, mitä sitä voisi harrastaa, mikä olisi mielekästä, mukavaa ja antoisaa. Halusin olla vielä hyödyksi. Sitten näin Aivoliiton kuukausitiedotteessa ilmoituksen Enterin toiminnasta, tutustuin webbisivuihin ja jätin yhteydenottopyynnön. Päivi Savolainen soitti, oli iloinen ja pirteä, hänen kanssaan oli mukava jutella. Ajattelin: Jes, tämä on mun juttu! Olinhan urallani neuvonut, miten kännyä ja tablettia käytetään ja kouluttanut ihmisiä käyttämään erilaisia järjestelmiä ja pitänyt luentoja.

Asun Nurmijärvellä, joten Päivi suositteli tutustumaan Nurmijärven digikahvilatoimintaan. Jo ensimmäisellä kerralla tempauduin mukaan opastukseen. Siinä oli molemminpuolinen antamisen ja saamisen tunne, mikä antoi minulle virtaa, vaikka opastuspäivä vaatii myös energiaa. Koin, että sain paljon näiltä ihmisiltä. Samoja ihmisiä tulee edelleen opastukseen, vähän eri asioilla eri kerroilla. Muutamista opastettavista on tullut ystäviä, katsotaan, miten kukat kasvavat ja vaihdetaan viimeisimmät kuulumiset. Sosiaalinen vuorovaikutus on antoisaa.

Yhteiskunta digitalisoituu ja kaikki menee webbiin. Monille ikäihmisille netti on uusi asia. Miten heitä voisi auttaa, etteivät jäisi syrjään? Koen, että opastuksissa voin tehdä jotain hyödyllistä ja auttaa toisia.

Nyt kevään poikkeusolojen jälkeen opastan tarvittaessa, miten kasvomaskia käytetään oikeaoppisesti. HUS:ssa kokemusasiantuntijana olen joutunut perehtymään käsihygieniaan ja maskeihin. Neuvomme myös, miten Keusoten ja HUS:n palvelut löytyvät netistä.

On aivan mahtavaa nähdä sitä oivaltamisen iloa, mikä ihmisille tulee. Näkörajoitteista huolimatta pystyn opastamaan heitä, koska he toimivat minulle silminä ja käsinä. He ymmärtävät tilanteeni – ja sehän jo rikkoo ensimmäisen jään. Heidän pitää itse tehdä kännykällään eivätkä voi työntää sitä minulle. Minä neuvon, mutta he lukevat, mitä ruudulla tapahtuu. Huomaamattaan he tekevät asiat itse ja oppivat samalla.

Mitä muuta harrastan?

Tuula ja Sinttu

Tärkeintä minulle on yhdessä vietetty aika perheeni kanssa erilaisten aktiviteettien parissa, välillä puolisoni kanssa moottoripyörällä jossain päin Suomea (minä takajakkaralla) tai mökillä vain rentoutumassa tai tyttären pojan kanssa leikkien. Liikkuvuutta ylläpitävä liikunta on tärkeä osa minun jokaviikkoista ohjelmaani. Olen HUS:n syöpäsairaalan tutkimusraadin ja Hyvinkään sairaalan asiakasraadin jäsen; asiakkaan äänenhän pitää olla mukana sairaalan kehittämisessä. Sielläkin teknisiä haasteita ratkotaan yhdessä. Hoidan myös muutaman tunnin viikossa helsinkiläisen pk-yrityksen tietohallintojohtajan tehtäviä.

Pidän tietoiskuja, mm. Enterin opastajatilaisuudessa Iiris-keskuksessa vuosi sitten. Koulutettuna kokemusasiantuntijana sydäntäni lähellä on Aivoliiton kampanjoima aivoterveyteen liittyvä luentoaiheeni Minä ja korvaamaton kovalevy. Sydämiä, polvia ja lonkkia voidaan vaihtaa, mutta aivoja ei. Pitäkää tekin huolta korvamaattomasta kovalevystänne – Aivoistanne!

Joogaa luonnossa

Tuulaa haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen

Enteriläinen esillä: Tommy Fransman

 

Olen syntynyt vuonna 1951. Kävin keskikoulun ja lähdin työelämään jo 18-vuotiaana. Äidin sisko oli Ruotsissa töissä ja kertoi, että sinne haetaan työntekijöitä. Juteltiin kaverin kanssa, että mennäänkö Ruotsiin töihin. Äiti sanoi ensin, että ei, mutta isä sanoi, että kyllä pojan pitää saada kokeilla. Niinpä kaverin kanssa pakkasimme teltan mukaan, lähdimme Porvoosta Helsinkiin ja sieltä Birger Jarlin lautalla Ruotsiin. Etsimme äidin siskon asuntoa, mutta emme löytäneet, vaikka taisimme olla aika lähellä.

Maanantaina mentiin kaverin kanssa sinne, missä palkkasivat porukkaa. Meidät palkattiin ja järjestettiin asuntokin. Kysyttiin ensin, missä asumme, ja kun kerroimme, että camping-alueella, niin käskettiin olla siellä neljältä valmiina. Niinpä sitten iso limusiini tuli hakemaan meitä uuteen asuntoomme. Työskentelin Ruotsissa viisi vuotta, sitten jostain syystä halusin takaisin Suomeen.

Palattuani menin kaupungin hommiin, ja työskentelin mittamiehenä 12 vuotta. Siihen aikaanhan pystyi vaihtamaan työpaikkaa heti kun halusi, joten siirryin muutamaksi vuodeksi Norpelle, joka teki kylmäkalusteita, ja sitten Nesteelle, jonka labrassa työskentelin laadunvalvontahommissa eläkeikään asti. Silloin firman nimi oli jo Borealis. 

Tietotekniikkaa alkoi tulla työtehtäviin, mutta se ei minua kiinnostanut. Lomakkeita osasin täyttää, mutta jos tuli yksikin virhelyönti, niin minun piti kysyä toisilta, miten se korjataan. Töitä oli niin paljon, ettei aikaa jäänyt tietotekniikan opetteluun – vaikka kehityskeskusteluissa puhuttiinkin, että pitäisi oppia enemmän atk:ta. Hankin kyllä Microsoftin Office-paketin, kun sen sai firmasta muutamalla kympillä, vaikka enhän minä osannut edes Wordia tai Exceliä.

Eläkkeelle jäätyäni totesin, että nyt ei enää ole apureita, jotka auttaisivat. Minunkin pitää pärjätä internetin kanssa. Niinpä menin kansalaisopiston Excel-kurssille ja Word-kurssille. Keväällä tarjottiin kannettavan tietokoneen kurssia, ja huomasin, että tämähän on todella kiinnostavaa. Kävin 4 vuotta erilaisia kursseja.

Lehdestä näin, että Enter tulee Porvooseen, ja etsitään vapaaehtoisia opastajia. Eihän minulla ollut tähän hommaan mitään koulutusta, mutta menin tiedotustilaisuuteen kuulemaan, mistä on kyse, ja laitoin sitten nimeni paperiin.

Kun opastus Porvoon Omenamäen palvelukeskuksessa alkoi, menin ensimmäisenä paikalle. Petra  Bärlund-Hämäläinen oli paikalla juteltiin ja sitten ensimmäinen opastettava tuli. Petra on kaupungin palveluksessa ja koordinoi vapaaehtoistyötä. On Petran ansiota, että Omenamäessä on aikamoinen vipinä ja hyvä henki, siellä on ollut meidän koti ja tuntui, että sieltä ei lähdetä mihinkään. Kun Enterin toimintaa laajennettiin Porvoossa kirjastoihin, totesin, että kun asun Kevätkummussa, voisin Omenamäen lisäksi mennä opastajaksi Kevätkummun kirjastoon.

Omenamäessä ei ollut ajanvarausta ja siellä kävikin aikamoinen vipinä. Meitä oli paikalla yleensä 5–10 opastajaa. Kevätkummussa taas oli ajanvaraus. Kun ensimmäinen opastettava tuli sinne Samsung-tabletin kanssa, hänen kanssaan meni toista tuntia. Mutta hän innostui niin, että varasi opastusajan seuraavaksikin kerraksi. Ensimmäisen vuoden hän olikin pääopastettava.

Kevään lopun kokouksessa Omenamäessä sanoin Päivi Savolaiselle, että Porvoossa opastuksen pitää toimia ilman ajanvarausta. Kun sitten syksyllä aloitimme ilman ajanvarausta, niin ensimmäisellä kerralla paikalle tuli nolla opastettavaa. Seuraavalla kerralla tuli kaksi, jolloin meillä molemmilla oli yksi opastettava. Mutta kolmannella kerralla jo neljä opastettavaa istui odottamassa meitä. Kysyin, kummalla kielellä, suomella vai ruotsilla, he haluaisivat opastusta. Otin sitten itse kolme ruotsinkielistä opastettavaa ja kaveri otti suomenkielisen. Syksyn loppupuolella sanoimme Päiville ja Petralle, että tarvitsemme lisävoimia Kevätkumpuun. Vuoden alussa meitä olikin jo 3–5 opastajaa. Sitten iski korona. Kesän jälkeen Kevätkummun opastus on pyörinyt jotenkuten, mutta Omenamäessä ei ole opastusta, kun palvelukeskukset ovat kiinni.

Mitä muuta harrastan?

Olen koko elämäni ollut liikunnallinen ihminen, paljon ulkona. Nuorempana juoksin maratonejakin, yhteensä 21 maratonia. Sitten tuli polvivaivoja, joten maratonit jäivät. Niiden sijaan pyöräilen ja osallistuin kuntoilutapahtumiin. Olin myös pöytätennisseurassa,  vedin harjoituksia Porvoon junnuille ja ajelutin heitä kilpailuissa ympäri Etelä-Suomea. Porvoon jääkiekkoseurassa olen järjestysmiehenä.

Muutama vuosi sitten päätin fillaroida Porvoosta Jäämerelle. Ensimmäinen yritys tyssäsi Oulun tienoilla. Seuraavana vuonna lähdin fillaroimaan jo keväällä, ettei tarvitsisi olla Lapissa silloin, kun hyttyset ovat pahimmillaan. Pyöräilin itärajaa pitkin  Barentsinmeren rannalle. Vasta paluumatkalla Rovaniemellä hyppäsin Helsingin junaan.

Olen ihminen, joka hakee haasteita. Nämä digihommatkin tulivat haasteena: piti katsoa, miten menee.

Tommya haastatteli Jitsi-videoneuvottelussa

Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen