Enteriläinen esillä: Pirkko Yamashita

Olen helsinkiläinen, mutta viettänyt suuren osan elämästäni ulkomailla. Japanilainen mieheni työskenteli ulkoministeriön palveluksessa, ja hänen kanssaan kiersin maailmaa: Uusi Seelanti, Hong Kong, Tokio, Mumbai, Saksassa olimme pariin otteeseen, sitten Espanjassa ja Irlannissa. Lapset ovat kahden kulttuurin lapsia ja maailmankansalaisia, toinen on YK:n palveluksessa New Yorkissa ja toinen lääkärinä Saksassa.

Japanissa oli aluksi vaikeaa, törmäsin kielivaikeuksiin ja täysin erilaiseen vuosituhansia vanhaan kulttuuriin, joka tuntui ja näkyi jokapäiväisessä elämässä. Kun menin markettiin, en ollut varma, missä pussissa on suolaa ja missä sokeria. Alkuun ei ollut japaninkielisiä oppikirjoja, joten opin japanin kieltä kalakauppiaalta, vihanneskauppiaalta, viinakauppiaalta ja riisikauppiaalta. Tutkijoille olisi Kiotossa ollut jokin kielikurssi, mutta minulle se ei soveltunut. Myöhemmin opin japania TV:n lastenohjelmista ja kokkausohjelmista. Paikalliset olivat tiedonnälkäisiä; tulin ulkomailta, joten he halusivat tietää, miten olen ja mitä teen.

Vuonna 1962 ei puhelinlinjoja ollut joka paikassa. Puhelu Suomeen piti tilata muutama päivä etukäteen, ja se kiersi monien keskusten kautta. Maailma on muuttunut paljon, muistan vielä isoäidin luona seinässä olleen käsin veivattavan puhelimen.

Tytär toi 26 vuotta sitten Irlantiin miehelleni tietokoneen synttärilahjaksi, jotta meidän olisi helppo keskustella keskenämme. Tytär viipyi pari päivää ja yritti opettaa minulle tietokoneen käyttöä, kun mies ei siitä innostunut. Joka kerran, kun koskin koneeseen, pelkäsin, että se räjähtää. Tuli kalliiksi, kun vähän väliä soitin tyttärelle kysyäkseni neuvoja. Pikkuhiljaa opin käyttämään tietokonetta auttavasti niin, että saatoin lähettää sähköpostia ja jutella lasten kanssa.

Kun parikymmentä vuotta sitten palasimme Suomeen, olin kuin maahanmuuttaja, enhän ollut asunut Suomessa viiteenkymmeneen vuoteen; en tiennyt kuinka maa toimii, kaikki oli muuttunut. Liityin Suomalais-japanilaiseen yhdistykseen, jossa myöhemmin toimin puheenjohtajana. Eräässä yhdistyksen tilaisuudessa yhtäkkiä joku koputti olkapäälleni ja kysyi: "Ootsä Pirkko." En tunnistanut kysyjää. Hän huomasi sen, sanoi olevansa luokkatoverini Maisa Paunu (nyk. Krokfors). "Miten tunnistit", ihmettelin. "Äänestä", Maisa vastasi. Emme olleet tavanneet vuosikymmeniin, mutta ilmeisesti musiikki-ihmisen korva tunnistaa ihmisen äänen. Ihmettelen sitä vieläkin.

Maisa Krokfors ehdotti, että liittyisin Enteriin, jossa hän toimi aktiivisesti. Olin käyttänyt tietokonetta, mutta en osannut käyttää sitä kunnolla. Olenkin kiitollinen Enterille saamistani neuvoista. Alkuun olin innokkaana mukana ja opin paljon sellaista, mitä tarvitsin, kun hoidin Suomalais-japanilaisen yhdistystä ja sen lehteä. Kokoro ilmestyy edelleen neljä kertaa vuodessa.

Kun luovuin yhdistyksen aktiivisesta toiminnasta tuntui kuin istuisin tyhjän pallon päällä. Niin kauan kuin hoidin yhdistyksen hommia, käytin tietokonetta; nyt minulla on iPad. Näin 83-vuotiaana tuntuu, että kaikki hidastuu ja ennen oppimani unohtuu. Pitäisi alkaa taas käydä Enterin tilaisuuksissa, toiminta on loistavaa ja tietoa on paljon.

Mitä harrastan? Taijia. Hong Kongissa kiinalainen mies, joka puhui japania, tuli  aamuisin seitsemältä kotiini opettamaan minulle taijia. Muuten olen harrastanut sitä, mitä eri asemamaissa on ollut tarjolla, harrastuksia, joita kansainväliset yhdistykset ovat tarjonneet. Olen myös osallistunut erilaisiin vapaaehtoistoimintoihin.

Nykyisin harrastan vanhana oloa. Yritän selvitä korona-ajasta, terävöityä ennen kuin täysin lamaannun. Vietän paljon aikaa netissä. Viidenkymmenen vuoden valokuvat pitäisi järjestää, mutta siihen en ole vielä ryhtynyt. Taidan tarvita Enterin apua!

Enterille kiitos sen arvokkaasta ja hyvästä työstä!

Pirkko Yamashitaa haastatteli Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen