Sitku ja olkihattu

Sitku on tässä ja nyt!  Tiedän sen piinallisen hyvin eikä mitään tapahdu.

Olen yksi meistä tuhansista, jotka olemme päättäneet että sitku-mä-jään-eläkkeelle laitan valokuvat järjestykseen ja käyn läpi lipaston laatikot ja vaatekaapit ja aloitan terveellisen elämän ja mitä näitä nyt onkaan.  Sitkua on jo kestänyt jonkin aikaa, missä se järjestys piilee?

Otetaan nyt vaikka valokuvat.  "Oletko sä mummi tehnyt tämän ihan itse?", ihastelee lapsenlapsi telkkarimainoksessa valokuvakirjaa.  Se on niin helppoa, valitset vain valokuvat ja vedät ne haluamiisi paikkoihin ja avot - kirja on valmis!

Niinpä, sehän on mukava ajatus.  Nyt tehdään kirja hamasta 60-70-luvusta, kun mummi minihameessaan tapasi Beatles-tukkaisen vaarin leveissä lahkeissaan. Kaivetaan siis pahvilaatikot esiin. 

Mustavalkoiset ja haalistuneen keltaiset kuvat ilman päivämääriä ja vuosilukuja.  Apua, olenko minä tuossa - tämän täytyy olla opiskeluvuosilta, jostain vappubileistä.  Että tuommoiset silmärajaukset ja irtoripset, huh!  Mitähän kaikille näille ihmisille kuuluu nykyään?  Tuossa kuva ensimmäisestä opiskelijaboksista, se täytyy ehdottomasti skannata, niin että jälkipolvet näkevät minkälaisissa alivuokralaishuoneissa sitä ennen maailmassa opiskeltiin.  Nämä etelänmatkakuvat, tummat pehmeät illat ja vieraan kielen sorina, kyllä ne hetket muistaa.

Uusia laatikoita. Ensimmäiset yhteiset joulut, näiden taas täytyy olla siltä kesältä kun odotettiin esikoista. Lapsikuvista osaa onneksi ynnätä vuosiluvunkin. Ai niin, meillä oli nuo  suurikuvioiset verhot olohuoneessa tuolloin.  Vuodet vierivät eteen ja taakse riippuen seuraavan valokuvapinon sisällöstä.  Tuon ja tuon otan syrjään ja skannaan valokuva-albumia varten. 

Iltapäivä ja ilta ovat kuluneet.  Skannattavia valokuvia on kertynyt pino pöydälle.  Lupaan itselleni jatkaa projektia heti kun inspiraatio seuraavan kerran iskee.  Loput valokuvat sulkeutuvat takaisin laatikoihin, eivätkä ne edelleenkään ole järjestäytyneet vuosi-, aihe- tai minkään muunkaan logiikan mukaan.

Rautavaaraa lainatakseni, näissä tunnelmissa:

Vaan ehkä ajan tomun alta joskus kuitenkin
joku pienen muiston löytää niin kuin minäkin
näin isoisän olkihattu sai mun laulamaan
ja vanhan kaapin kätköihin sen laitoin uudestaan

Että siis helppoa?  Albumi valmistuu joskus, joku vuosi...  - Ja muuten, kun jälkipolvemme on seniori-iässä, on varmaan olemassa uusi ammatti: kadonneen pilven metsästäjät.  Miten ihmeessä ne muuten löytää kaikki nuoruuskuvansa?

mietiskelee
Enter Viestintä - Kati