Lapsuuteni ja nuoruuteni vartuin Helsingin Kalliossa, Kolmannella linjalla yksinhuoltajaäitini ainoana lapsena hänen hellässä huomassaan. Kesät mummolan suurperheessä lähellä Turkua saivat minut rakastamaan maaseutua ja luontoa. Siellä sain ensimmäiset kosketukseni porkkanapenkkien kitkemisessä, joka ei ollut ollenkaan vastenmielistä, koska sain tehdä sitä omien voimien ja kykyjeni mukaan. Kun tätini ja enoni joutuivat osallistumaan talon töihin, halusin jo pienenä olla avuksi. Opin pitämään jopa perunoiden kuorimisesta ja muistakin tekemisistä, joita ihmiset tuntuvat inhoavan. Keittoperunoiden kuorimisessa yli kymmenhenkiselle joukolle oli runsaasti materiaalia ja päätinkin tulla siinä maailman parhaaksi. Suuret olivat tavoitteeni jo lapsena. Isäni luona käydessäni opin monenlaista hyödyllistä kasvimaan hoidosta. Hyötytarhuri minusta sitten tulikin, kun aikuisena pääsin toteuttamaan itseäni.
Kirjanpitourani alkoi toimistoharjoittelijana erilaisissa avustavissa tehtävissä. Firman konttoripäällikkö oli sitä mieltä, että olin synnynnäinen kirjanpitäjä. Kun hän perusti oman tilitoimiston, houkutteli hän minua kirjanpitäjäksi, josta minulla ei ollut kummoistakaan kokemusta. En oikein lämmennyt ajatukselle, mutta kun hän sitkeästi jatkoi houkutteluaan, lupauduin lopulta, jos saan palkkaa 500 markka ja kuukauden kesäloman. Kaupat tehtiin, ja aika monta vuotta siellä kertyi hyvässä opissa. Tilinpäätösten aikaan tehtiin tosi pitkiä päiviä, koska asiakkaita oli melkoinen määrä.
Hakeuduin kirjanpitäjäksi mainostoimistoon, jossa työ tuntui tosi leppoisalta, koska siellä hoidin vain kahden mainostoimiston kirjanpidon tilinpäätöksineen. Mainostoimistoaika jäi vain vuoden mittaiseksi, koska mieheni sai paikan Seinäjoelta. Kun palasimme Helsinkiin, toinen lapsemme syntyi. Ajattelin, että nyt voisin opetella kirjanpidon myös teoriassa ja menin kauppaopistoon.
Kauppaopiston jälkeen tein kirjanpitäjän hommia eri firmoissa, kunnes pääsin unelmieni työpaikkaan Korpivaaralle kirjanpitoassistentiksi. Korpivaaralla oli hyvä henki, pomo ja työkaverit olivat ihania. Silloin ei tiedetty wysiwygistä tuon taivaallista vaan tietokoneita pyöritettiin DOS-ympäristössä. Tein hienoja makroja ensin Lotus 1-2-3:lle ja myöhemmin Excelille. Olin ylpeä, kun sain työläät rutiinit helposti toimimaan makrojen avulla. Otin osaa jopa makrokilpailuun, jonka päävoittona oli Lontoon matka Microsoftille. Sitä en voittanut, mutta työnantaja kustansi matkani, joten pääsin sinne kuitenkin voittajien mukana.
Sitten tuli yt-neuvottelut. Olisin halunnut jatkaa Korpivaaralla, mutta niissä järjestelyissä Toyota otti autojen maahantuonnin ja henkilöstömuutokset olivat välttämättömiä. Minulle tarjottiin Korpivaaran tytäryhtiön Auto-Bonin kirjanpitopäällikön paikkaa. Olin kauhuissani, koska en yhtään koe olevani päällikkötyyppiä, mutta lopulta päätin ottaa työn vastaan. Jo silloin varoiteltiin, että myös Auto-Bonissa on odotettavissa muutoksia ja pesti olisi ehkä vain noin parin vuoden mittainen.
Niinhän siinä sitten kävi, että liityin työttömien työnhakijoiden joukkoon yli viisikymppisenä. Laitoin Merkonomiliiton työnhakurekryyn ansioluetteloni ja sainkin melko nopeasti kutsun Tamro Oy:n haastatteluun kirjanpitäjän paikasta. Siinä haastattelussa minut palkattiin saman tien. Olin ihmeissäni, koska siihen aikaan ikäisteni työllistyminen oli jo hankalahkoa.
Miten liityin Enteriin?
Tv:ssä näin
Alex Niemisen ohjelman Verkossa, jossa vieraana ollut
Anja Mäkinen kertoi ATK-instituutin ja Stakesin käynnistämästä kokeiluprojektista, atk-kurssista ikäihmisille. Kurssin käyneet aPC-seniorit olivat niin innostuneita, että halusivat jakaa oppimaansa ilosanomaa kaltaisilleen. Ohjelmassa peräänkuulutettiin ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita opettamaan ikäihmisiä vertaistukijoina. Korostettiin, että opastajien ei tarvitsisi olla tietokonenörttejä vaan ihan tavallisia tietokoneen käyttäjiä.
Otin Anjaan yhteyttä ja hän kertoi, että oltiin perustamassa atk-yhdistystä ikäihmisille, joka sitten toteutuikin 13.10.1997. Uusi yhdistys sai nimekseen Ikäihmisten atk-yhdistys ENTER ry.
Sain kutsun jäsenkokoukseen, joka pidettiin 17.11.1997, läsnä oli 48 henkilöä. Kaikki toimihenkilöt saatiin valittua, mutta varatilintarkastajan pestiin ei ollut hirveää tunkua. Kysyttiin vapaaehtoisia. Ajattelin, että kokous ei loppuisi koskaan, joten sanoin, että minä voisin ryhtyä hommaan. Perustelin valintaani sillä, että Kyttälä on mielestäni hommaan sopiva nimi. Jouduin kyllä myös tunnustamaan olevani laskentamerkonomi.
Myöhemmin yhdistykseen tarvittiin uusi rahastonhoitaja ja entinen talouden koordinaattori (eikö olekin hienolta kalskahtava titteli) oli ehdottanut minua. En ollut siinä jäsenkokouksessa, koska olin vielä työelämässä, eikä minua ollut tavoitettu.
Maisa Krokfors valittiin puheenjohtajaksi. Maisa on varsinainen sananikkari. Kuultuaan, että kaiken lisäksi asun Harkkotiellä, valintani rahastonhoitajaksi kuulosti hänestä hyvältä. Olin toiminut kirjanpitäjänä jo vuosikymmeniä, enkä vapaa-aikanani enää olisi ollut kiinnostunut moisesta. Siihenkin virkaan lupauduin pienen painostuksen jälkeen, kun ei siinä vanhan rahastonhoitajan mukaan ollut juuri mitään tekemistä. Väärin. Minua on helppo houkutella kaikenlaiseen, jos perustelut osuvat kohdilleen. Leikillisesti sanonkin, että viekkaudella ja vääryydellä hän minut siihen hommaan houkutteli.
Kun sitten myöhemmin sain vuorostani houkuteltua
Kaija Salmisen rahastonhoitajaksi, lupasin ryhtyä jäsensihteeriksi. Siihen ei tarvittu kummoistakaan ylipuhumista, koska jo Excelin käyttö jäsenrekisterin hoitamisesta tuntui tarpeeksi kiinnostavalta. Lisäksi sain itse sen suunnitella. Jäsensihteerin hommasta tykkäsin kovasti. Jäseniä oli enimmillään vähän yli 300. Me kaikki hallituksen jäsenet olimme vapaaehtoisia. Palkattuja henkilöitä ei ollut ennen kuin
Sakari Eränen puheenjohtajana onnistui saamaan tukea Raha-automaattiyhdistykseltä. Siitähän Enterin menestystarina lähti rynnimällä nousuun.
Toimin Enterissä tietokone- ja kännykkäopastajana yli 12 vuotta eri puolilla Helsinkiä, mutta pääsiassa Keravalla. Vedimme viikossa joskus neljäkin parin tunnin kurssia, joka jossain vaiheessa alkoi tuntua raskaalta työltä. Paloin lähes loppuun. Olin pitänyt kovasti opastamisesta, mutta kun ilo katosi, katsoin parhaimmaksi ryhtyä tavalliseksi rivijäseneksi.
Yleensä opastettavat ovat olleet kivoja, vain kaksi tapausta koko kahdentoista vuoden aikana on vaikuttanut siihen, että päätin lopettaa opastamisen. Toinen eli viimeinen pisara oli eräs opastettava, joka kiukutteli kuin pieni uhmaikäinen lapsi, kun neuvoin hänelle Wordin käyttöä. Sanoin suoraan, että en pidä hänen käytöksestään, tarjolla on maksullisia kursseja runsaasti, jos hän sellaiselle haluaa mennä. Me teemme tätä työtä ilmaiseksi vapaaehtoisina, johon hän totesi, että hänkin on täällä vapaaehtoisesti. Ensi hämmästykseni jälkeen en voinut muuta kuin nauraa. Opastustuokion päätyttyä hän kyllä pyysi anteeksi ja toivoi, että tulisin seuraavallakin kerralla.
Nykyään nautin vain Enterin huvituksista ja tietoiskuista. Tietotekniikka tuntuu olevan ala, joka on jatkuvassa liikkeessä, joten on hyvä pysyä ajan tasalla.
Enteriläiset ovat aktiivisia ja hyviä tyyppejä. Hiljattain osallistuimme Nizzan virtuaaliretkelle, joka toteutettiin Zoomissa. Matka ja opastus oli mielenkiintoinen. Opas kuvasi reittiä kännykällä, jolloin kuva oli hieman epätarkka ja heiluva. Retken jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa heti pohdittiin, mitä voisimme oppia ja miten kuvauksen voisi tehdä paremmin.
Mitä harrastan?
Viimeisin harrastukseni on Luetaan yhdessä -järjestön tukema suomen kielen opastaminen maahanmuuttajille. Sitä olen nyt harrastanut kaksi vuotta. Ensin Keravan kirjaston Me-talossa lähiopetuksessa ja nyt koronakeväästä lähtien luemme, kuuntelemme ja keskustelemme Zoomin välityksellä etänä. Tosi kivaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Siinä oppii itsekin hurjasti uusia ja unohduksiin painuneita asioita jopa omasta äidinkielestään. Ryhmiin osallistujien suomen kielen taitotaso vaihtelee, mikä teettää työtä aika paljon enemmän kuin lähiopastus. Materiaalia pitää olla helposta vähän vaativampaan, jotta lennossa pystyy valitsemaan pienryhmälle sopivimman. Meidän ryhmässä on neljä opastajaa ja tunnille otetaan enimmillään 14 oppilasta, jotka jaetaan pienryhmiin. Välillä tulijoita on niin paljon, että kaikki eivät mahdu mukaan. Suurin osa oppijoista on hirveän motivoituneita. Innostus tarttuu puolin ja toisin.
Aikaisemmin olin pari vuotta Mannerheimin Lastensuojeluliiton lukumummina koululla, mutta kun koulu muutti kauemmaksi, jätin sen tauolle. Lapset olivat ihania ja heitä tuli ikävä. Omakotitalosta lähteminen varsinkin talvella on hankalaa, kun pitää tehdä lumityöt päästäkseen liikkeelle.
Afrikkalainen tanssi tyttärieni kanssa on kivaa ja hikistä äiti-lapsiliikuntaa, jota olen harrastanut yli 20 vuotta. Meidän ihana ope opetti netissäkin, mutta hänellä oli rakennusprojekti, joten etäopastuskin on nyt koronatauolla. Toivon, että syksyllä pääsisimme taas jatkamaan livenä. Pilates hoituu nykyään etänä, ja tyttäreni kanssa teemme treffit kävelylenkeille.
 |
| Kompostivastaavan tehtäviin kuuluu myös oksien silppurointi kuivikkeeksi. |
Olen intohimoinen kompostoija ja nyt uutuutena on tullut bokashi. Bokashointi on menetelmä, jolla biojäte käsitellään fermentoimalla eli hapattamalla ravinteikkaaksi mullaksi. Kirjoitin vuoden bokashikokeilusta blogiini. Kaikki muukin kierrätys onnistuu. Mökillä olen suorittava kompostointivastaava (tyhjennän biohuussin), mutta nykyään toinen tyttäristäni on syrjäyttämässä minut.
Olen kirjoittanut blogeja Vallaton mummeli ja Hallittua kaaosta. Koska en tiennyt, mikä on blogi, päätin Enterin opastajana ottaa asiasta selvää ja vuonna 2008 menin blogikurssille. Olen kirjoittanut siitäkin sekä blogiini että Ikinörttiin.
 |
| Minä hymyilen maississa. Kuva: Paula Ritanen-Närhi |
Sitä aiemmin mainittua hyötytarhurointia olen harrastanut pisimpään, eli siitä saakka, kun muutimme Keravalle vuonna 1973. Se on harrastus, joka on ollut aina henkireikäni eikä sen merkitys nyt korona-aikanakaan ole ollut vähäinen. Myös ns. kaunokukkia olen pihalleni vuosien saatossa istuttanut.
Tyttäreni kanssa kävimme monta vuotta elokuvakerhossa ja saman porukan mukana myös Sodankylän elokuvajuhlilla. Matkan hintaan sisältyi kymmenen ilmaista elokuvaa. Sellaisen määrän katsominen kysyy pakaralihaksia eikä silmien lupsumistakaan aina pystynyt pidättelemään. Tunnelma oli kuitenkin mahtava. Viime kesänä pääsimme osallistumaan elokuvajuhlille netissä, joten mökille viritettiin elokuvastudio läppärillä ja puhelimen nettiyhteydellä, joka kyllä ajoittain hieman takkuili. Elokuvat olivat pari viikkoa katsottavissa, mikä oli paljon helpompaa kuin paikan päällä Sodankylässä. Jos festarit tänä kesänä vielä järjestetään netissä, niin mökille pitää ottaa wifi-modeemi mukaan.
Lukemisesta olen aina tykännyt, mutta se on jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Viime joulukuussa sain Enteristä lahjakortin äänikirjaan ja nyt olen äänikirjojen lumoissa. Tämän vuoden aikana olen kuunnellut jo lähes 50 äänikirjaa. Aikaisemmin harmittelin tabletin hankintaa turhana ostoksena, mutta sillepä on nyt tullut runsaasti käyttöä.
Vallaton mummeli:
https://vallatonmummeli.blogspot.com/Hallittua kaaosta:
https://taimipike.vuodatus.net/Pirkko Kyttälää haastatteli
Eija Kalliala, Enterin vapaaehtoinen
